Puhutaan kuolemasta

Me olemme kaikki kuolevaisia. Kuolema alkaa, kun synnymme, mutta se on yhä tabu, josta vaietaan ja hyssytellään. Kuolemasta puhuminen oikealla nimellä on monelle vaikeaa, ja aiheen esiin ottaminen  voi tuntua haastavalta.  Usein mietimme ja suremme toisten kuolemaa, mutta harvoin pysähdymme pohtimaan omaamme. Jokainen sydämenlyönti rinnassa on yksi vähemmän jäljellä. Kuolemasta puhumista vältellään, vaikka se on luonnollinen osa elämää, edessä jokaiselle meistä. Vanhemmat voivat  opettaa lapsille kuoleman käsittelyä ottamalla heidät mukaan hautajaisiin ja kertomalla asiat rehellisesti ja selkeästi lapsen iän ja kehitystason huomioiden. Pieni lapsi, ajattelee konkreettisesti, joten on tärkeää käyttää asioista niiden oikeita nimiä. Esimerkiksi ilmaisuja kuten  "mummo nukkui pois", tai  "vaipui ikiuneen" kannattaa välttää, sillä ne voivat aiheuttaa lapselle pelkoa nukahtamisesta.  Kuolemaan liittyvät rituaalit, kuten hautajaiset, auttavat käsittelemään surua ja muuttavat  epätodellisen todelliseksi,  ehkäisten väärinkäsityksiä ja  harhakuvitelmia. 

Olen hiljattain valmistunut kuolindoulaksi Lohtu-Akatemiasta, sertifioiduksi kuolindoulaksi. Itse miellän itseni lohtudoulaksi, tuon lohtua kuoleville ja heidän  läheisille. Kreikan kielen sana doula tarkoittaa "palvelijaa", ja doulan roolissa olen koulutettu tukihenkilö,  kanssakulkija, joka antaa  keskusteluapua ja kulkee rinnalla ja auttaa myös käytännön asioissa tarpeen mukaan. Ja miksi kiinnostuin näin erityisestä koulutuksesta? Olen tehnyt töitä hoitoalalla ja saattohoitanut kuolevia heidän viimeisellä matkallaan sekä tukenut omaisia ​​sen jälkeen.  Omassa elämässäni olen myös ollut kuoleman kanssa tekemisissä: saattanut äitini  viimeiselle matkalle ja ollut  mukana kummityttöni  saattohoidossa. Näistä kokemuksista olen oppinut , miten suuri ja pysäyttävä asia kuolema on. Se  hiljentää ja saa pohtimaan elämän merkitystä.

Haluan antaa tukeni kuoleman äärelle. Haluan olla se ihminen, joka kuuntelee ja jolla on aikaa. Kuolemaa pohtiessani ymmärrän yhä syvemmin,  että elämä on tässä ja nyt.  Tässä hetkessä on kaikki - mennyt, tuleva ja nykyinen. Tämä ei tarkoita sitä, että kuolemaa pitäisi ajatella päivittäin tai jäädä sitä odottamaan, vaan sitä, että elämää tulisi elää täysillä. "Yhtenä päivänä minun on kuoltava, mutta kaikkina muina päivinä saan elää. "

Pyhäinpäivänä, vainajien muistopäivänä, kun meillä on tapana muistaa vainajia ja viemme kynttilöitä  haudoille, haluan rohkaista puhumaan kuolemasta avoimesti- myös silloinkin, kun se ei tunnu olevan lähellä. Olisiko hyvä hetki keskustella  kuolemasta ja siitä mitä se meille  itse kullekin merkitsee? Mitä ajatuksia se sinussa herättää?

Tuula L.